Lähde: Kainuun Sanomat 29.7.2019

Julkaistu: 29.7.2019 klo 7:50 Tuulikki Kurki

Heikki Meriläinen (1847-1939) syntyi Sotkamossa Mikko ja Sanna Meriläisen perheeseen.

Hänet muistetaan poikkeuksellisena talonpoikana sekä tunnettuna perinteenkerääjänä ja kansankirjailijana.

Meriläinen teki sepän töitä, työskenteli maanmittaajan apulaisena, keräsi kansanperinnettä ja kirjoitti, mutta maanviljelys ja kalastaminen säilyivät tärkeimpinä työsarkoina läpi elämän. Avioliiton hän solmi sotkamolaisen kirjurin tyttären Anna Huotarin kanssa vuonna 1873. Perheeseen syntyi kolme lasta: Maria, Vihtori ja Iita.

Meriläisellä ei ollut mahdollisuutta käydä koulua, mutta hän oli oppinut lukemaan jo lapsena. Kirjoittamaan hän opetteli 1870-luvulla 25-vuotiaana. Samoihin aikoihin hän kiinnostui myös suomenkielisestä kirjallisuudesta ja kansallisuusaatteesta. Vuonna 1880 hän aloitti yhteistyön Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kanssa.

Kymmenen seuraavan vuoden aikana hän teki neljä laajaa perinteenkeruumatkaa Vienan Karjalaan, Pohjois-Suomeen, Lappiin ja Ruotsin ja Norjan Lappiin saakka. Kaiken kaikkiaan hän keräsi noin 3 000 muistiinpanoa käsittävän kokoelman kansan taikojen kuvauksia ja loitsuja sekä satoja arvoituksia, itkuja, sananlaskuja, satuja ja murresanoja. Tunnetuksi hän tuli nimenomaan taikojen kerääjänä.

Jo perinteenkeruutyön aikana, mutta laajemmalti vasta sen jälkeen, Meriläinen toimi kirjailijana. Ura alkoi vuonna 1887 julkaistusta kuvauksesta Eräs tavallisimpia pyhäpäiviä lapsuudessani. Vuosina 1887-1929 Meriläiseltä julkaistiin kaikkiaan 38 tekstiä: romaaneja, novelleja ja artikkeleita.

Tunnetuimpia hänen teoksistaan ovat Korpelan Tapani (1888), Pietolan tytöt (1892), Mooses ja hänen hevosensa (1920) ja omaelämäkerta Heikki Meriläisen elämä hänen itsensä kertomana (1927).

Teokset ovat pääasiassa maalaiselämän arjen yksityiskohtaisia kuvauksia, joissa on hyödynnetty myös kansankielisiä sananparsia, runoja ja lauluja. Teoksissaan Meriläisen tavoitteena oli dokumentoida kainuulaista kansanelämää ja puhetapaa laajempaa lukijakuntaa varten. Teokset noudattelevat 1900-luvun taitteen kansankirjailijoiden tyyliä, aihepiirejä ja kannanottoja. Meriläinen poikkesi useimmista muista perinteen keruutyöhön ja kirjallisuuden  kirjoittamiseen osallistuneista.

Häntä pidettiin tavallista kyvykkäämpänä kerääjänä, koska hänen keräämänsä aineistot olivat runsaita sekä keruumatkat pitkäkestoisia ja laajoja alueita kattavia. Lisäksi hänen arvioitiin saaneen selville muilta kerääjiltä aiemmin piiloon jäänyttä kansantietoutta. Hän erottui useimmista muista kerääjistä myös esittämiensä havaintojen ja tulkintojen takia.

Tutkijoiden mielenkiintoa herätti erityisesti hänen havaintonsa taikojen ja loitsujen yhteenkuuluvuudesta ja ehdotus tallettaa niitä Kansanrunousarkistoon yhteen kirjoitettuna siten, kuin niitä  kansan parissa kerrottiin.

Hänen kenties vahvimpia näkemyksiään oli oletus eräänlaisen Kalevala-maailman olemassaolosta Itä-Kainuun ja Vienan alueilla. Perinnekokoelman ja kaunokirjallisten tekstien oli tarkoitus osaltaan tukea tämän tulkinnallisen maailman olemassaoloa.

Hänen näkemyksellisyyttään osoittaa sekin, että hänen tavoitteenaan oli koota taioista ja loitsuista yhtenäinen kokonaisuus, joka täydentäisi Lönnrotin Kalevalaa ja Kanteletarta niistä vielä puuttuvilla tiedoilla.

Aikanaan Meriläinen sijoitettiin teksteineen ja näkökulmineen kansanomaisen ja oppineiston välimaastoon.

Hän oli lähtöisin suullisen kulttuurin piiristä, kouluakäymätön, mutta toimi menestyksekkäästi osana kirjallista oppineiston kulttuuria perinteenkeruutyössään ja kirjailijan työssään. Lisäksi hän oli paikkakunnallaan tunnettu sivistys- ja edistysmies.

Kuten hänen aikalaisensakin jo totesivat, hän oli kynän ja kuokan sankari.

Lähde: Heikki Meriläinen ja keskusteluja kansanperinteestä (SKS, 2002).

Heikki Meriläisen muistolaatta paljastetaan Meriläisen sukuseuran tapaamisessa 3. elokuuta Sotkamon Korvanniemessä.
Kirjoittaja on dosentti Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

Meriläisen vahvimpia näkemyksiä oli oletus eräänlaisen Kalevala-maailman olemassaolosta Itä-Kainuun ja Vienan alueilla.

Perinnekokoelman ja kaunokirjallisten tekstien oli tarkoitus osaltaan tukea tämän tulkinnallisen maailman olemassaoloa.