Sotkamo 14.6.2008; Meriläisten sukuseura

Heikki Rytkölä

Puheenvuoroni aiheeksi sovittiin kainuulaisten ja rajantakaisten karjalaisten keskinäisten suhteiden käsittely. Taisimme muotoilla asian suunnilleen näin:

”Kulttuurien kohtaamisesta Kainuun itärajalla.”

Aiheesta riittäisi puhetta pitkäänkin. Niin värikäs ja monivaiheinen on rajanaapureiden ja jopasukulaisten halki vuosisatojen jatkunut vuorovaikutus. Pyrin kuitenkin tiivistämään vain joitakin keskeisiä piirteitä.

Nykykainuulaisten esi-isät asuttivat tätä Kajaanien maan kolkkaa noin 1530-luvulta alkaen. Kustaa Vaasa antoi ankaran määräyksen muuttaa näille seuduille paria vuosikymmentä myöhemmin. On kuitenkin syytä muistaa, että näitä seutuja on asuttu jo noin 9000 vuoden ajan. Tiedot tämän erämaan keskiaikaisista asukkaista ovat kaikkein niukimmat. Asumaton seutu ei ollut. Ainakin täällä liikkui lappalaisia (saamelaisia), pohjalaisia, hämäläisiä ja karjalaisia. Ja tietysti myös savolaisia. Tuskin heidät komennettiin asuttamaan heille täysin tuntematonta seutua. Karjalaiset lienevät tulleet lähinnä Laatokan seuduilta. Ehkä kulkijoita oli Novgorodinkin alueelta. Tästä kertoo 1300-luvulta peräisin oleva tuohikirje, jonka kuvaus kauppamiesten matkasta on sijoitettavissa Oulujärvelle. Matkaajia kehotettiin käyttäytymään siivosti. Väkeä täällä siis asui Novgorodinkin hallitsijoiden tietojen mukaan.

Keitä nuo eläjät tarkkaan ottaen olivat ja mitä he tekivät elääkseen? Siitä meillä on vain otaksumia. He ovat tutkimuksen ”haasteita” kuten nykyään on tapana sanoa. Erityisesti he ovat sitä Oulun yliopiston arkeologeille ja historiantutkijoille. Tähän työhön yliopiston historian laitoksella onkin erinomaiset laadulliset valmiudet, mutta resurssit ovat niukat, eikä nykyisessä tilanteessa näytä olevan toiveita niiden kasvusta. Ehkä  pikemminkin päinvastoin.

Meidän Kainuuksi kutsumaa aluetta ”hallittiin” Pohjanmaalta käsin. Limingan seurakunta keräsi täältä veroksi kapahaukea mahdollisesti jo 1400-luvulla. Tähän tuntuisivat viittaavan Mikael Agricolan kirjaamat taloudelliset tiedot Itämaan eli nykykielellä sanottuna Suomen oloista. Oman seurakunnan Oulujärven erämaa sai viimeistään 1550-luvulla; kirkko rakennettiin Manamansalon saareen. Siellä sijaitsi myös pappila. Tuon kirkon kello on se kuuluisa ”Kainuun kansan lahja Solovetskin luostarille”. Näin sikäläiset oppaat asiaa kuulemani mukaan selittävät. Kellon paikka on luostarissa vaihdellut. Itse valokuvasin sen vuonna 1992 museon pihapiirissä tukevalta lankkualustalta. Vieressä oli toinenkin kello. Teksteistä päätellen se lienee ollut alkujaankin luostarin omaisuutta. Nykyään Manamansalon kello on kuulemani mukaan sisätiloissa.

Solovetskin luostariin kello saapui 1600-luvun alussa sikäläisten asiakirjojen mukaan. Manamansalosta se ”katosi” 1580-luvun alussa. Missä se mahtoi viipyä väliin jääneetvuosikymmenet? Tämä ei ole ainoa kelloon liittyvä arvoitus. Se oli valettu 1480-luvulla suunnilleen nykyisen Hollannin alueella. Miten tuo kuvista ja teksteistä päätellen roomalaiskatoliseen kirkkoon kuuluva kello päätyi Oulujärven saareen? Siinäpä olisi tutkijoille selvittämistä!

Vienanmeren saarelle oli perustettu luostari 1400-luvun jälkipuoliskolla. Siitä kehittyi pohjoisen uskonnollinen, taloudellinen ja poliittinen mahtitekijä kalastuksen, metsästyksen ja suolankeiton ansiosta. Myös poikkeuksellisen vahva sotilaallinen vaikuttaja se oli 1800-luvulle saakka. Vähitellen sen haltuun joutui myös suuri maaomaisuus. Luostari vaikutti suuresti Vienan Karjalan henkiseen ja  aineelliseen kulttuuriin. Toinen merkittävä tekijä oli Uikujoen luostari Äänisjärven koillispuolella. Nämä luostarit edustivat niin sanottua vanhauskoisuutta, joka oli hyvin vaikuttava tekijä Arkangelin kuvernementin Kemin kihlakunnassa. Tuolla nimellä Vienan Karjalaa kutsuttiin vielä 1900-luvun alussa.

Limingan ja Solovetskin taustalla olivat luonnollisesti suuremmat  mahtitekijät. Oulujärven erämaassa se oli luonnollisesti nouseva ja uudistuva Ruotsi, joka tavoitteli valtansa ulottamista Vienanmerelle ja Jäämerelle. Maanselän itäpuolen mahtitekijä oli  Novgorodin kauppavalta ja sitten 1400-luvun lopulta alkaen jatkuvasti laajentuva Moskovan suuriruhtinaskunta. Nämä mahtitekijät törmäsivät näissä laajoissa erämaissa maanselän molemmin puolin. Asukkaat saivat maksaa milloin idästä milloin lännestä tulevien (sota)joukkojen tekemistä tihutöistä. Koston kierre teki tuhojaan. Kukaan ei muistanut kiistojen perimmäistä alkua.

Lukuisista sodista puhuttaessa on syytä muistaa myös ne monet rajarauhat, joita näillä seuduilla solmittiin. Väki saattoi elää rauhassa ja käydä kauppaa samaan aikaan kun etelässä Tukholma ja Novgorod (Moskova) tappelivat verissä päin. Näitä sopimuksia Kainuun ja Vienan Karjalan rahvaan välillä solmittiin 1500-luvun lopulta 1790-luvulle saakka. Ajoittain myös Ruotsin korkea esivalta suositteli noudattamaan rahvaan rauhanomaista politiikkaa. Näin toimi esimerkiksi Oulun läänin maaherra 1700-luvun lopun levottomina aikoina. Tieto kulki maanselän yli. Pahojen aikojen uhatessa siitä viestitettiin järjestelmällisesti puolin ja toisin. Näin asujat pystyivät varautumaan ja kenties pakenemaankin piilopirtteihin, jotka lienevät olleet käytössä Pitkän vihan aikana 1500- luvun jälkipuoliskolla.

On otaksuttu, että Kainuun asutus tuhoutui kokonaan. Mutta esimerkiksi 1600-luvun alun veroasiakirjat kertovat, että jotkut suvut olivat selvinneet noiden vaikeiden aikojen yli. Vai tulivatko he sittenkin Pohjois-Savosta ja Pohjanmaalta?

Voidaan sanoa, että Liminka ja Solovetski olivat ne mahtitekijät, joiden väliin kainuulaiset ja vienankarjalaiset joutuivat arkisen elämänsä asettamaan. Toinen edusti roomalaiskatolisuutta ja toinen ortodoksisuutta tai kreikkalaiskatolisuutta kuten vielä 1970-luvulla sanottiin. Vähitellen Oulujärven erämaassa alettiin totutella luterilaiseen tunnustukseen. Kansalla oli maanselän molemmin puolin omat tapansa ja uskomuksensa. Niissä yhdistyivät ikivanha perinne japinnallisesti omaksuttu kristillinen usko. Hyvin hitaasti kirkot onnistuivat ohjaamaan asujat oppinsa mukaiselle tielle.

Vuosi 1917 on yhteinen merkkivuosi. Vielä silloin rajan molemmin puolin elivät vanhat tavat ja uskomukset enemmän tai vähemmän sovussa kirkkojen oppien kanssa. Kainuussa vanha perinne murtui lopullisesti oikeastaan vasta 1970-luvulla. Silloin alkoi nykyisen Kostamuksen rakentaminen, jossa Meriläisetkin lienevät olleet mukana.

Asutushistoriasta johtuen kainuulaisessa ja rajan takaisessa kulttuurissa oli paljon samoja piirteitä. Kieli oli helposti ymmärrettävää ja sukulaisuussuhteita oli yli muodollisen rajan, joka ei ainakaan ennen 1750-lukua merkinnyt tavalliselle eläjälle juuri mitään. Vasta tuohon aikaan alkoi rajan vartiointi hiljalleen järjestyä vakinaiselle kannalle.  Laukkukauppiaiden kulku osoittaa kuitenkin, että valvonta oli helppo ohittaa. Tässä auttoivat ilmeisesti kainuulaiset, joille karjalaisten tuomat tarvikkeet olivat tervetulleita. Näin vältettiin työläitä ja vaarallisiakin kauppamatkoja. Käytiinhän Oulussa kesäisin tervaveneillä monen kosken kautta. Kajaanissa valikoimat olivat vähäisemmät.

Suurin erottava tekijä oli 1900-luvun alkuun saakka uskonto. Rajan takaiset nimittivät kainuulaisia ruotseiksi. Sillä tarkoitettiin väärällä tavalla uskovia. Täällä käytettiin nimitystä ryssä, joka oli 1900-luvun alkuun saakka neutraali ilmaus. Uskonnollisesti täkäläiset pitivät rajan takaisia lähinnä pakanoina.

Tiettyjä yhtymäkohtiakin on uskonnollisessa suhteessa kuitenkin havaittavissa. Vanhauskoisuuden ohjaajavanhuksissa ja Kainuun heränneiden johtajissa oli yhtäläisiä piirteitä. Kummallakin ryhmällä oli keskeinen vaikutus yhteisössään. Heränneiden paljon lukema Johan Wegeliuksen postilla ”Pyhä  evankeliumillinen walkeus” sisältää ilmeisesti seikkoja, jotka heijastavat tätä ohjaajan merkitystä. Vaikutteet ovat tiettävästi rajan takaa.

Myös taloudelliset edut aiheuttivat hankausta  kainuulaisten ja vienalaisten välillä. Parhaat kaskimaat ja luonnonniityt olivat elämisen ehto ja siten hyvin tavoiteltuja. Jo 1700-luvulla niistä alkoi olla pulaa väkiluvun kasvaessa. Rajaseudulla syntyi kiistoja, joita jouduttiin selvittämään käräjillä. Erityisen ongelmallinen tilanne oli Suomussalmen Vuokin kylässä. Käräjiä käymällä tämä riita ei ratkennut. Niinpä vuonna 1827  käynnistettiin rajan tarkastus ja merkitseminen Arkangelin kuvernementin ja Oulun läänin välillä. Sitä jatkettiin niin, että raja tuli käytyä aina Suomenlahdelle saakka. Kainuun kohdalla sen kulku vastaa pääpiirteissään nykyistä linjaa.

Rajakysymykseen onkin sopivaa lopetella. Pähkinäsaaren rauhan rajana tunnettua kysymystä on tuoreimman tutkimuksen valossa syytä tarkastella uudesta näkökulmasta. Joensuulainen professori Jukka Korpela on kirjoittanut aiheesta hyvin kiinnostavaa tekstiä. Asiaan voi tutustua lukemalla Viipurin läänin historian toista osaa.

Hansa-liiton  välityksellä saatiin aikaan sopimus, joka rauhoitti kauppaa häirinneet kiistat. Kysymys oli taloudellisten etupiirien jakamisesta. Rajaa nykyisessä mielessä ei syntynyt. Kaikkeinvähiten se vaikutti alueella asuneiden ihmisten elämään. Eivät he edes tienneet sopimuksesta. Perinteisen käsityksen mukaisen linjan voinee tässä kuitenkin mainita. Alkupiste olisi ollut Retusaarella eli  nykynimeltään Kronstadtissa. Karjalan kannaksen ja Savon ja Keski-Suomen kautta linja olisi kulkenut Pohjanlahden rantamille Pyhäjoen suuhun. Myös Pattijoki on ollut esillä. Ei siis kovin kaukana Heikki Meriläisen syntysijoista.

Vuonna 1595 solmittiin Täyssinän rauha Tukholman ja Moskovan välille. Seuraavana vuonna raja merkittiin osittain maastoonkin noudattaen Kainuun kohdalla vedenjakajaa eli maanselkää. Läheskään kaikkia rajapyykkejä ei ole löydetty. Tämä rajalinja on edelleen pääpiirteissään voimassa. Asukkaita se ei aikanaan häirinnyt. Pyykitkin unohtuivat. Vasta vuonna 1934 rajasta tuli Kainuun kohdalla tavalliselle rajaseudun eläjälle yksiselitteinen ja lähes läpi pääsemätön. Rajan nykyiseen merkitsemiseen on käytetty osittain samoja siirtolohkareita, joista löytyvät 1500-luvun kruunut, ristit ja juhlavat kirjainlyhenteet. Ne ovat saaneet rinnalleen merkkejä myöhempien vuosisatojen symboleista.

Venäjän suuret muutokset 1990-luvun alussa avasivat jälleen yhteydet rajan yli. Puolin ja toisin on käyty tutustumassa. Suomalaisten osuus on kuitenkin viime aikoina selvästi vähentynyt. Veteraanit eivät tee enää matkoja nuoruutensa traagisille tapahtumapaikoille. Muita kulkijoita näyttää rasittavan lisääntyvä byrokratia. Rajan takaa tulevien määrä näyttää sen sijaan kasvavan. Kainuun kauppapaikat houkuttelevat ja Vuokatti tarjoaa puitteet vuodenvaihteen venäläiselle juhlakaudelle.

Heikki Rytkölä